sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Niin Helsingin koulua

Valokuvauksemme varmaankin onnistunein vientikonsepti Helsinki School, ja erityisesti sen "nuorin sukupolvi", esittäytyy Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 24.2.-23.5.2010. Valokuvataiteen ystävä iloitsee. Mukavan pitkä näyttelyaikakin, mutta minulla (ja monella?) homma menee yleensä näin: mitä pidempi näyttely sen suurempi riski että se jää kokonaan katsomatta. Koetan siis liikennöidä itseni Meilahteen jo ensi viikolla.

Nelli Palomäki: Viola and Elsa at 10 and 9, 2009

Näitä TaiKista valmistuneita tai siellä vaikuttaneita, kuraattori Timothy Personsin suosioon ja sitä kautta maailmallekin singahtaneita Helsinki Schoolin valo- ja elokuvaajia on nykyään jo aika iso joukko. Omiin suosikkeihini lukeutuvat muun muassa Susanna Majuri (jonka ihana, surumielinen yksityisnäyttely "Vedentutkijan tytär" kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa Valokuvataiteen museossa, missä se on esillä yhtä pitkään kuin tämä Helsinki School -näyttely, 23. toukokuuta asti), Jari Silomäki, Pertti Kekarainen ja Nelli Palomäki. Lisäksi muistan lukeneeni viime vuonna galleristi Ilona Anhavan haastattelun, jossa hän mainitsi Ea Vaskon yhtenä erityisen seuraamisen arvoisista nykytaiteilijoista; selvennyksen vuoksi mainittakoon että Vasko ei ole Anhavan "tallissa" (ainakaan tällä hetkellä). Anni Leppälä taasen on Vuoden nuori taiteilija 2010.

Näyttelystä löytyy varmasti myös uusia suosikkeja.  Täytyy tosin mainita että Helsinki Schoolin kotisivuilla useimmat artistilistan pikkukuvakkeet näyttävät hämmentävän samanlaisilta. Kiinnostavaa nähdä, eliminoiko skaalan kasvaminen tämän mielikuvan.

Oma suosikki by Pertti Kekarainen: 
TILA (moving dots), 2005
 

torstai 25. helmikuuta 2010

Precious & The Lovely Bones

Kuulostaa lastenromaanilta, mutta onkin blogipostaus kahdesta elokuvasta, jotka tulevat Helsingissä ensi-iltaan perjantaina 5. maaliskuuta, ja jotka minun on nähtävä aivan välittömästi.

The Lovely Bones (Oma Taivas) on filmatisointi Alice Seboldin samannimisestä, vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta.

Susien oma taivas

Olen ahminut, järkytyksen ja ihastuksen välimaastossa häilyen ja välillä ihan fyysisesti pahoinvoiden, Seboldin kirjat Lucky sekä Almost Moon, mutta tätä keskimmäistä romaaniaan en vielä tullut lukeneeksi. Leffa lupaa niin hyvää, että voin luullakseni katsoa sen ennen kirjan lukemista (tätä pitää aina harkita tarkkaan). Linkin alta löytyvät elokuvan stylet nettisivut, traileri ei luullakseni sisällä huomattavia spoilereita.

Muutama sana niistä lukukokemuksista: Lucky on Seboldin raa'an rehellinen kuvaus opiskelijatytön raiskauksesta ja sen vuosien pituisesta jälkipyykistä sekä elämänpituisista jäljistä. Tarina on Seboldin oma kokemus. Kirja taitaa edelleen roikkua tuolla Current Inspirations -listallani, ja voin sitä tosiaan kaikille vähän kovempinahkaisille suositella. Almost Moon on Seboldin uusin romaani (2007), joka kuvaa keski-ikäisen naisen suhdetta vanhaan ja sairaaseen äitiinsä. Luckyn perusteella sanoisin, että tämäkin kirja on suuresti omaelämäkerrallinen, vaikkei varmasti täysin tosielämää seurailekaan (ymmärrätte kun luette). 

The Lovely Bones ilmestyi heti Luckyn jälkeen, muistan lukeneeni että vieroitus- ja rahattomuuskierteessä pyörinyt, elämässä eksynyt Sebold kirjoitti niitä rinnan, mennee jälleen taide-on-terapiaa -otsikon alle. Kirjan aihe on yhtä rankka kuin edellisenkin: 14-vuotiaan tytön raiskaus ja murha, joka selvittämättömänä painaa jäljelle jäänyttä perhettä, jota kuollut Susie omasta taivaastaan neuvottomana seuraa. Kirjan on ohjannut elokuvaksi Peter Jackson; ensimmäinen ajatus on että hän palaa Heavenly Creatures -elokuvan tunnetiloihin ohjattuaan välissä King Kongia, Sormusten herroja, ja muita tehosteilla tunnetta tuottaneita spektaakkeleita. (Älkää käsittäkö väärin, Sormusten herra -leffat on minusta ihan mahtavia.)  Susieta esittää Sovituksessa vakuuttanut Saoirse Ronan, murtunutta isää Mark Wahlberg ja äitiä maailman kaunein nainen Rachel Weisz.  Loppukaarti on niinikään lupaavaa, ja käsikirjoitusta en epäile hetkeäkään.

 Mark Wahlberg ja Saoirse Ronan rooleissaan.
Saoirse tarkoittaa muuten iiriksi 'vapaus'.

Samana perjantaina Suomen ensi-iltansa saa vihdoin myös 1980-luvun Harlemiin sijoittuva, todella rankan kuuloinen kasvutarina Precious, josta luin ja kiinnostuin ensimmäisen kerran jo lokakuussa Time-lehden jutun perusteella. Huomaan usein vältteleväni liian ankean kuuloisia elokuvia, mutta tämän kyllä aion katsoa. Tilitän sitten täällä jos kävi huonosti. Preciousin nimiosan esittävä Gabourey Sibide on Oscar-ehdolla parhaaksi naisnäyttelijäksi ja hänen äitiään esittävä Mo'Nique on jo palkittukin monella taholla. Samoin ohjaaja Lee Daniels on Oscar-ehdolla. On elokuva ehdolla parhaaksi elokuvaksikin - miksi sen kategorian ehdokkaita muuten on tänä vuonna niin monta, vai onko aina ollut niin? Haiskahtaa  puhtaalta markkinoinnilta. Muutenkin Academy Awards on viime vuosina menettänyt suuren osan auktoriteetistaan, ainakin minun silmissäni. Jonkin verran olen muuten huolissani siitä, että Preciousissa nähdään sivuosissa myös Mariah Carey ja Lenny Kravitz... Elokuvan trailerin voi katsoa  mm. täällä.

Gabourey Sibide on kaltoin kohdeltu Precious

Samana perjantaina saa sitten vielä ensi-iltansa Tom Fordin ohjaama ja Colin Firthin tähdittämä A Single Man, ja viikkoa myöhemmin Tim Burtonin siistinnäköinen Liisa Ihmemaassa -filmatisointi sekä myös katsottavan oloinen An Education. Pitää vissiin investoida sarjalippuun. Tämä keskustelu jatkunee maaliskuun loppupuolella, käykää tekin elokuvissa ja vertaillaan sitten täällä mieltymyksiä.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)
ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Kallio...

...on ehdottomasti parasta mitä telkkari on mulle viime viikkoina antanut. Reilu viikko sitten kahdella jaksolla alkanut Kallio on uusi omanlaisensa tv-sarja, jonka kaikki etukäteiskuvaukset tuntuvat nyt tosi ontuvilta. Toistaiseksi siis sarjana määrittelemätön, enkä itsekään uskalla siihen tehtävään sen totisemmin tarttua. 

(Yksi Nelosen kuvaus jäi erityisen kamalana mieleen: "rujonkaunis". Öh.)


Ihan huippua Kalliossa on mm. Rike Jokelan ohjaus,  sen broidin Juhan (sekä  näyttelijöiden Liski ja Perankoski) käsikirjoitus,  sen käsikirjoituksen dialogit, rytmi, kaikki. Loistavan sympaattiset ja hauskat henkilöhahmot. Hillitön Eeva. Ihana Kimmo. Mahtava Kari Heiskanen, jaksossa nimeltä "Kari Heiskanen" (= hauskaa!). Ainoastaan 22Pistepirkko on jo kolmannen jakson kohdalla kohdannut järkyttävän inflaation.

Kaikki katsomaan Kalliota nyt sitte, maanantaina kymmeneltä, kanavia mainostamatta. Ja hei! Ainakin sen tämän viikkoisen Kari Heiskas -jakson voi näköjään katsoa vielä täällä! Mahtavaa.

Kotisivujen kuvat muuten paljastavat että jatkossa sarjassa esiintyy myös Jimi Pääkallo. O-ou. Pääkallo ja Reino Nordin yhdessä ovat jo pieni haaste, mutta kun toisessa vaakakupissa tarjoillaan ihanaa Kalliofiilistelyä: kauniita maisemakuvia kohtausten välissä, valoisia kesäöitä Vaasankadulla ja kattonäkymiä Karhupuiston yltä, niin ei voi lopulta kuin hymistellä.

Kallio on ihana.

Ja senniminen sarja jatkuu ainakin huhtikuuhun. Oi pysy yhtä hyvänä.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Unsquare Bossa - jää hyvästi TFCQ

Aamun kiireisinä tunteina julkaistakoon hyvin lyhyt teksti (hah! Pystynkö siihen?) jossa ainoastaan pikahehkuttelen viime viikkoista The Five Corners Quintet -orkesterin Live Recordings -keikkaa musiikkiteatteri Kapsäkissa. Istuin ensimmäisen illan (torstain) keikalla keskimmäisessä, etummaisessa jazzpöydässä n. 105 cm Lassyn ja Eskolan kahden miehen puhallinsektiosta, enkä luullakseni missannut sointua tai ilmettäkään. Punaviini lämmitti mieltä ja Kapsäkin akustiikka oli ainakin siltä paikalta yllättävän hyvä, ainoastaan flyygeli jäi välillä hieman hiljaiseksi.
                                                                            

Jo ekasta biisistä (Trading Eights) mieleeni ankkuroitui ajatus: käsillä on nuoruuden haikea mutta onnellinen loppu. Siitä lähtien loputkin biisit vain nostattivat nostalgiaani, myös hyvänolontunnetta. Bändi oli selvästi itsekin alusta alkaen melko innoissaan; soolot olivat superpitkiä ja antaumuksellisia. 130-päinen yleisö oli kilttiä jazzkansaa, joka äänitystilanteen tiedostaen oli biisien välien ja Mäkysen legendaarisen (pelkästään sympaattisella tavalla) huonojen välispiikkien aikana hiirenhiljaa, ja aplodeerasi sitten soolojen ja biisien jälkeen asenteella. Intiimi keikkapaikka loi yleisön keskelle kuvitellun yhteisöllisyyden tunteen; minä ainakin tunsin että kaikki ympärilläni ovat yhtä fiiliksissä ja tuntevat rytmin saman hypnotisoivan otteen koko olemuksellaan. Ja keikkojenjälkeisen facebook-status-otannan perusteella tämä olikin ei kuviteltua vaan ihan totta.

Kuva © MR
Keikan lähestyessä loppuaan mieleeni hiipi ikävä epäilys siitä, että perjantain ja lauantain keikoilla nähtäisiin kenties lavalla myös vierailevat vokalistit Okou ja/tai Mark Murphy, bändi kun jätti kaikki lauletut kappaleet soittamatta, ja seuraavien iltojen liputkin olivat hieman kalliimpia. Tarkkaa tietoa tästä ei vieläkään ole, mutta joku taisi mainita ettei ihanaa Markia lavalla sittenkään nähty. Epäilemättä lauantain viimeisellä keikalla meno on kuitenkin ollut enemmän kuin kova, sillä se oli Tosi Kova jo torstaina.

No nyt olenkin sitten näköjään fiilistellyt jo kolmen kappaleen ajan, aika vetää yhteen: The Five Corners Quintet on aikansa ikoni, heidän tauolle vetäytymisensä erään aikakauden loppu, ja jos/kun  heitä livenä vielä kerran kuulen niin tulen olemaan onnellinen! 

Kuva © MR  

P.S. Onneksi pojat jatkanevat levyttämistä ja keikkailua muissa kokoonpanoissa. Esimerkiksi Timo Lassyn viimeisin levy Round Two on mahtava, lisäbonuksena vokalistivierailuilla samettiääninen suosikkini José James, jolta myös ulkona odotettu toinen levy.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Perinteitä laskien

Hyvää ystävänpäivää, erinomaista laskiaista!

 Hiihtoretkeltä laskiaisaattona

Tarkistelen vuosi vuoden jälkeen tietyiltä faktaruutuystäviltäni miksi Palmusunnuntaita vietetäänkään, ja miten se Laskiainen lasketaankaan, ynnä muuta vuoden aikana helposti unohtuvaa. Mahtava ominaisuus ihmisissä tuo knoppitietomuisti, kuin ulkoinen kovalevy. Vuotuinen ajantieto sen sitten vielä vahvistaa: 
Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä; se voi siten olla aikaisintaan 8. pnä helmikuuta, myöhäisintään 7. pnä maaliskuuta. --- Nykyinen nimitys laskiainen on saatu teonsanasta laskea: laskeutuminen paastoon, mitä paaston ajan lopussa on vastaamassa pääsiäinen: paastosta pääseminen.
Ja mehän laskettiin! Kenenkäs muun seurassa kuin ystävien, ja vaikka ystävänpäivä onkin amerikkalaista kulutusjuhlalle valjastettua hapatusta (ja muita kirpeän kyynisiä verbaalisia otsanrypistyksiä), niin ajatus on mitä arvokkain: muista ystävää! Vaikka omani ovat maailman kärkiluokkaa, on onneksi muillakin uskoakseni ainakin lähes yhtä hyviä, muistamisen ja yhteisen ajanvieton arvoisia.

Mäenlaskua ja lumifutista seuranneen saunomisen kohdalla tuli ainakin Arlan naisten puolella ehkä hieman mokattua. Näin ainakin em. Ajantieto laskiaissaunasta:
Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toistensa lujuutta puhumattomuudessa: heitettiin salaa kylmää vettä selkään tai tehtiin muuta koiruutta, varsinkin pojat tytöille [no tältä säästyttiin].
Sen sijaan tää meni oikein:
Iltanen syötiin [Pitkän sillan Himshikharissa] niin varhain hämärissä, että ilman tulen valoa saattoi pöydän yli erottaa laipiolaudat. Ruoassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. --- esim. perunan syönti oli kiellettyä, tuli muka paiseita.
Laskiaisperinnekatsauksensa lopuksi Vuotuisen ajantiedon kirjoittanut K. Vilkuna toteaa, että erilaiset laskiaiseen liitetyt "menot ja katsomukset", jotka viittaavat usein erityisesti naisten töihin, eivät kyllä ole peräisin katolisesta paastonalkajaisjuhlasta, vaan ihan rehellisesti ja kotimaisesti ovat alkujaan kuuluneet 
ikivanhaan t y ö n j u h l a a n, pitkän vuotuistyön viimeiseen päivään, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi.
Jospa vaikka jotkut meistäkin olisivat edelleen, edes vahingossa eläneet vanhan agraari-Suomen syklien mukaan, ja voisivat katsoa aloittavansa huomisesta uuden vuoden ja elämänkierron. Kyllä kuulkaas nämäkin taustat on hyvä ja hauska olla tiedossa.

Tiistaina käymme kaikki tietysti vielä sitä varsinaista laskiaisjuhlaa viettämään, rokka ja pulla maistuvat pullahiirelle satavarmasti silloinkin. 


Ilmoittaudun tällä postauksella perinteiden uskolliseksi ikiystäväksi. Niin ja kallisarvoisten ystävieni.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Niin paljon hyvää idästä

Venäjällä on tällä hetkellä aika vahva presence [presa:ns] Helsingissä. Blineistä nyt ainakin haaveilevat varmaan monet muutkin, bliniviikotkin päällä joka toisessa ravintolassa. Ystäväni Alena muuten kertoi juuri, että vaikka blinejä voi toki paistella kevättalven läpeensä, niin ainoastaan tällä viikolla 6, Maslenitsa, ne antavat syöjälleen aurinkovoiman rauhan. Mikäli et siis ole vielä tämän talven bliniähkyä osallesi ottanut, niin äkkiä taikina kohoamaan ja smetana-, mäti-, suolakurkku- ja sienisalaattiostoksille! Pakastimessa on ihan hyvä olla jäähtymässä se Stolichnaya, mutta ilmankin pärjää (sulavat vain hitaammin, vai miten se tekosyy nyt meni?). Joihinkin resepteihinkin lisätään viinaa, toisiin olutta. Tein omat hyvät blinit hesarin ihan parhaan Ruokatorstai-kirjan ohjeella, jota on mukaeltu myös esim. täällä. Inspiraatiolisänä hyvät kuvat ja lisäkevariaatiot.

Hesarin Ruoka-sivuilta tuli "blinit"-hakusanalla 26 osumaa, jos tekee mieli itse soveltaa ja yhdistellä. Samalla voi hakea muiden ajankohtaisuuksien hyviä ohjeita: myöhäiset Runebergin tortut, hernekeitto ja laskiaispullat. Ja kohta jo lammasta ja pashaa! Kevääseen mahtuukin muuten paljon enemmän ruokatematiikkaa kuin synkälle syyskaudelle.

Mutta on täällä nähty muutakin herkullista Venäjältä! Moskovalainen Maly-teatteri vieraili Helsingin Kaupunginteatterissa, Suuren teatterivaihdon nimissä, kahden illan ajan antamassa erinomaisen näytteen slaavilaisesta teatteridraamasta parhaimmillaan. Kun näytelmä vielä oli taiteen uusia muotoja ja kirjailijan aiheenshoppailua nerokkaasti kosketteleva klassikko Lokki, niin olin eri onnellinen kun Mummu pyysi mukaan jo ajoissa - molemmat näytökset olivat aivan loppuunmyytyjä.

Suuri diiva Lokissa ja tosielämässä, Irina Arkadina (Irina Muravjeva), hänen
nuori kilpailijattarensa Nina Zaretsnaja (Olga Molotsnaja), sekä onnettoman
rakkautensa viinaan ja nuuskaan hukuttava poloinen Masha (Aljona Ohlupina).

Maly on Moskovan vanhin teatteri, perustettu jo vuonna 1756. Tsehovkin täyttäisi tänä vuonna 150 vuotta. Kyseessä oli siis kaksi yltä päältä ajan koettelemaa ja yhä uudestaan hyväksi toteamaa insituutiota. Malylaiset olivat keskittyneet olennaiseen: käsiohjelmana toimi hätäisesti printattu A-nelonen, johon oli listattu teatterin tekijät arvonimineen ja kunniamainintoineen: näyttelijöistä lähes kaikki olivat vähintään "Venäjän valtionpalkinnon saajia", näytelmän ohjaajana ja suurena Trigorinina kaksoisvaikutuksen tehnyt Juri Solomin peräti valtionpalkintojen saaja. Koko ensemblen työ oli aika virheetöntä, tulkinta sellaista mikä saa katsojan toisaalta nauttimaan ja samastumaan, toisaalta ihan pikkuisen kaipaamaan jotakin rosoisuutta. Suomenkielinen simultaanitulkkaus tuli ajallaan monotonisena kuulokkeista. Itse olisin toivonut Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten Kolmessa sisaressa käytettyä tekstitystä, vaikka se aiheuttikin niskakipuja. Luurit korvilla oli vaikea kuulla alkutekstin intonaatioita. Erityismaininta on annettava kerrassaan hurmaavalle pyörivälle lavastukselle, joka oli absoluuttisesti kauneinta (ja toimivinta) mitä olen nähnyt viikkoihin. Verhot liehuivat, kartano järven rannalla oli juuri sopivasti ränsistynyt, ja kuu kuumotti taivaalla lisämelankoliaa kohtauksiin jotka sitä edellyttivät. Myös äänimaailma oli mielettömän toimiva, vaikka aika perinteinen.

Näytöksessä oli runsaasti suomenvenäläistä yleisöä, joka osasi reagoida tähtinäyttelijöiden yksittäisiin bravuureihin tämän tästä riemastunein aplodein, mikä oli erityisen hauskaa. Toivottavasti tämäntyyppinen kulttuurivaihto saa vastaisuudessakin tarpeeksi rahoitusta ja esityspaikkoja; vaikkei olisikaan kyllästynyt sinänsä mainioihin Pekka Valkeejärveen ja Marja Packaléniin KOMissa, tai Jukka-Pekka Paloon Kansallisessa, jne., niin kyllä ihan uusien naamojen ja maneerien katsominen näyttömöllä on todella antoisaa. Joitain uusia naamoja on luvassa myös seuraavissa teatterireissuissani: ensi viikolla vuorossa Piiat Jurkassa (ensi-ilta huomenna), maaliskuussa ensin Q-teatterin kevään ensi-ilta Aivan kuin minua ei olisi, sitten Tampereen Työväen Teatterin Susi sisällä, joka on Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama ja jonka näyttelijöistä lähes kaikki ovat mulle uusia tuttavuuksia. Ihanaa.

Mikäli jollain on aikaa, niin luullakseni venäläisen taiteen ja/tai teatterinystävän kannattaisi orkestroida myös reissu Turkuun (ellei siellä jo ole): Turun kaupunginteatterin Anna Karenina olisi ainakin Helsingin sanomain toimituksen mielestä näkemisen arvoinen esitys, ja jos päivämäärät vain täsmäisivät istuisin minäkin jo junassa. Toteutus kuulostaa mielenkiintoiselta, lisäksi pidän sekä romaanista että Krista Kososesta paljon.

Ja vielä Tolstoista puheen ollen: Olen edennyt viime päivinä tasaista tahtia eteenpäin Sodassa ja rauhassani. Viime iltojen kohokohtana on ollut antisankari Pierre Bezuhov, L'russe Besuhof, kuten tuo itse nimensä vääntelee saadakseen kirjainten summaksi 666 (tämä kun antaisi merkityksen niin merkityksettömältä tuntuvalle elämälleen: aivan yhtäkkiä hän, Pierre, olisikin kukistava itse paholaisen eli Napoleonin, jonka nimen yhteenlaskettu summa on niin ikään tuo paholaisen luku.) Pierre on inhimillisin kohtaamani antisankari pitkään aikaan; hieman hirvittää että miten hänelle seuraavissa luvuissa käy - lähti vihdoin nostojoukoissa sotimaan Venäjän maaperälle tunkeutunutta Napoleonin armeijaa vastaan. Sen onneksi tiedän että sota voitettiin, mutta miten lie yksittäisen, ylipainoisen ja haaveiluun taipuvaisen vapaamuurarin laita? Joidenkin lähteiden mukaan kyse on sitäpaitsi kirjailijan alter egosta, jolloin kysymys on ehkä entistä tärkeämpi.

On se mahtava kirja; tuputtamatta minkäänlaista maailmankuvaa - paitsi ehkä juorujen ja seurapiirien jokapuolisuutta - se opettaa lukijalleen kärsivällisesti humaania ymmärrystä ja tiettyjä oikean ja väärän eroja aika vastaansanomattomasti. Jos kukaan on kirjaa lukenut, niin keskustelisin siitä tosi mielelläni nyt kun se vielä on tuoreessa muistissa.

Vähättelemättä veteraaneja, itsenäisyyttä, ihmisoikeuskysymyksiä tai Suomen historian ulkopoliittisia edesottamuksia - suorastaan neutraalina kaikelle poliittiselle - tahdon kumartaa syvään kohti itää kiitokseksi kaikista näistä yllämainituista, elämänlaatua roimasti parantavista tuotteista ja tekijöistä.

torstai 4. helmikuuta 2010

I love big books(tores) and I cannot lie


*Puhinaa* 

Voihan kaunokirjallisuus! Huhutusta kustannusalan kriisistä huolimatta mielenkiintoisia ja kauniita ja kehuttuja kirjoituksia tippuu elämässä eteen paljon tiuhemmin kuin niihin ehtii tutustua. Olen viettänyt  viime vuosina yhteensä varmasti viikkoja, ellei kuukausia, ihaillen, inspiroituen ja tehden ostoksia kirjakaupoissa Akateeminen ja Sammakko (Helsinki ja Turku), Shakespeare & co. (Pariisi; ks. maailman kaunein kotisivu), Strand Bookstore (New York; suosikkini), Chapters ja se yksi pieni jonka nimeä en muista (Ottawa), FNAC ja ne kaksi puulla sisustettua pienempää paikkaa Ipanemalla (Rio de Janeiro). Enkä taida tässä edes aloittaa puhinaani kanadalaisista ja irlantilaisista käytettyjen kirjojen myymälöistä. Tai yliopistojen kirjakaupoista. Voi että!

Shakespeare & companyn Politics-hylly, 2008.

Shakespeare & co interiors. Kuva erinomaiselta Unlike.Paris-sivustolta,
suosittelen tämän ja muidenkin kaupunkien kohdalla!

Haastavinta kirjakauppamatkustelussa on tähän mennessä tainnut olla paluu New Yorkista ilman lisäkiloja matkatavaroissa: Strandin kellarikerros on täynnä uutuuttaan hohtavia, osin vielä julkaisemattomia kirjoja: arvostelijain kappaleita jotka myydään puoleen hintaan! Sieltä mukaan lähti keväällä 2008 Eavan Bolandin uunituore runokokoelma, Siri Hustvedtin silloin vielä julkaisematon Sorrows of an American sekä Simone de Beauvoirin muistelmat ja Jay MacInerneyn The Good Life, ja kauppaan piti jättää korkea kasa karsittuja kirjoja ensi kertaa oottelemaan.

Strand Bookstore, corner of Broadway and 12th St. Näillä 
alehyllyillä on flirttailtu useammissa New Yorkiin
sijoittuvissa sarjoissa ja elokuvissa. Ja sisällä: "18 miles of Books", 
kuten liikkeen slogan kuuluu. Voi ei mikä matkakuume. (Ja voi ei 
miten ruma ja epätarkka kuva; skarppaan jatkossa, lupaan.)

Ja mitä tästä kompulsiosta seuraa: haluaisin kiivaasti, että jonossa ja kasoissa lukemistaan odottavat kiehtovat kirjat olisi jo luettu, ja että pääsisin innostumaan ihan uusista tuttavuuksista! Toisaalta tahdon siis aivan ehdottomasti syventyä jokaiseen kirjaan kerrallaan. Tilannetta ei helpota se, että tartuin viimein Tolstoin Sotaan ja rauhaan, jonka pariin isä on jo kymmnen vuotta houkutellut, usuttanut ja kehoittanut. Se onkin todella miellyttävää, viisasta ja mieluisaa lukemista, mutta voi pojat, harashoo, siinä meinaan menee vielä hetki.  Neljä erillistä kirjaa, 580 henkilöhahmoa. Anna Karenina olikin ihan pala kakkua. Parissa viikossa, kun muutakin joutuu tässä elämässä tekemään, olen päässyt puoleen väliin.

Elääpä vapaaherrattaren elämää. Lukemiselle riittävän ajan lisäksi meiltä alkaa loppua myös hyllytila.

Iit, geet ja hoot epäjärjestyksessä, muka-tilavammassa 
pystyjärkässä. Ei taida pysyä kauaa.

Heti kun Bolkonskin ja kumppanit hyvästelen, aion tervehtiä iloisesti seuraavia romaanivieraita, joista jotkut ovat ottaneet vuoronumeron jo joululahjapaketista putkahtaessaan:

- Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi Max (lainassa siskolta, kovat odotukset)
- Hilary Mantel: Wolf Hall (Man Booker 2009 -voittaja; tilasin tänään vihdoin Amazonista ja olen jo etukäteen varma että tulen pitämään siitä kovin; aika haaste kirjalle)
- Lionel Shriver: We Need to Talk About Kevin (kovin ylistetty tämäkin)
- Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (odotukset eivät ole edellisen perusteella kovin korkealla)
- Kari Hotakainen: Ihmisen osa (odotukset korkealla!),

sekä kolmea kiehtovaa elämäkertaa:

- Germaine Greer: Shakespeare's Wife (hankittu Mummulle Pariisin Shakespeare & co. -kirjakaupasta)
- Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni (kuuluu joululahjakirjoihin ja pitkäaikaislistalaisiin muutenkin)
- Simone de Beauvoir: Memoirs of a Dutiful Daughter (tämä toisesta kirjataivaasta, New Yorkin Strand Bookstoresta, josta näen säännöllisiä haaveunia)

...ja näiden jälkeen, toistaiseksi järjestäytymättömänä, odottavana massana kuvitteellisia sormiaan hermostuneesti pöytään naputellen lukuun pääsyä odottavat mm. John Irvingin, Jhumpa Lahirin, Philip Rothin, Tuomas Kyrön, Ralph Ellisonin, Sirpa Kähkösen, Paul Austerin, Siri Hustvedtin sekä Veikko Huovisen hengentuotteet. Nämä nyt vain pääni päältä eli off the top of my head.

Ah, listoista kirjalistat ovat kai tyydyttävimpiä! Joskos sitä siirtyisi hetkeksi vihdoin ihan tenttikirjallisuuden pariin, riittäiskö inspiraatio?


P. S. En ole muuten kovin eri mieltä Isaac Babelin kanssa, ehkei isäkään. Babel totesi Sodan ja rauhan luettuaan:  
"If the world could write by itself, it would write like Tolstoy."

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Portraits of the Artist as a Young Girl

Picasso-näyttelyssä kuultua (vanhempi rouva selittää innokkaana ystävättärelleen):

"No entäpä sitten Amos Andersonilla, siellä se sellainen Stiina on piirtänyt ikään kuin lapsia, mutta niillä on renessanssinaisten vartalot ja sitten se on laittanut niille kaikille oman päänsä!"

Totta tosiaan, Stiina Saariston vaikuttava näyttely, noin kymmenen viime vuoden retrospektiivi Ein Kleines Monster (15.1.-8.3.2010) koostuu kyllä selvästi omakuvista. Hesarin haastattelussa Saaristo mainitsee muutamia tekniikoitaan; lapsihirviöt saavat poikkeuksetta Stiinan kasvot, mutta sellaisina kuin taiteilija on niitä tarkastellut peilillä oikein läheltä: korostaen ihohuokosia ja ryppyjä, vääristäen mittasuhteita. Miksi näin?

"Nykyään omakuvien tekeminen on roolin luomista", taiteilija toteaa. Kiehtova ja luullakseni hedelmällinen lähestymistapa. No, omakuvat ovat kai aina tarjonneet taiteilijalle herkullisia mahdollisuuksia itsensä kokemisen eri yksityiskohtien ja näkökulmien korostamiseen, mutta rooli-ajatus pitää sisällään trendikkään ajatuksen performatiivisuudesta - viime vuosina  kun on tunnetusti käyty niin taiteen kuin yhteiskunta- ja ihmistieteidenkin aloilla lukematon määrä keskusteluja ihmisidentiteetin rakentumisesta ja sen osa-alueiden esittämisen tahdonalaisuudesta. Kuvan valmistamisessa tahdonalaisuus on aukikirjoitettua, mutta silti tai juuri siksi erityisen kiehtovaa.

Teos The Last Man Standing valmistui Ateneumin suureen Kalevala-näyttelyyn 
vuonna 2008. Lyijykynä alumiinilla pohjustetulle paperille. 247x450 cm (!).  
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Pakarinen

Saaristo liittää omakuvataiteeseen kulutus- ja kauneuskulttuurien kritiikin ja tekee mielestäni teoksistaan pamfletteja myös paneutumisen ja syventymisen puolustuksiksi: jokaisen teoksen valmiiksi saattaminen on vienyt kuukausia, jotkut ymmärtääksen jopa vuoden. Eipä näyttelyssä kovin montaa samalle vuodelle sattuvaa teosta näekään, mikä tuntuu olevan omakuvan esteettisiin ominaisuuksiin liitetty ilmoitus tai edes vihje omasta ei-kaupallisuudesta.

Pikkutarkkana ja normaalin rajoissa neuroottisena ihmisenä pidin töistä paljon, eikä niissä näkemäni ideologiakaan ollut vastenmielistä. Ainoa moite tulee töiden sanoman toistuvuudesta, ja tässäkin syy saattaa olla vain mielikuvituksettomassa katsojassa.

Kehuja ja moitteita ainakin Hesarin Valjakalta sekä Kymen ja Savon sanomien edustajilta löytyy Kritiikkiportista, Saaristoa verrataan kirjailija Tommi Melenderiin myös sivuston viime viikon erikoisessa pääkirjoituksessa.

P. S. Amos Andersonille päätyessäsi kannattaa toki katsastaa myös museon pysyvät kokoelmat, nykytaiteilijoiden kerroksissa ainakin oli esillä uusia töitä (sitten lokakuun). Erääseen huoneeseen, siihen jonne sai mennä vain yksi ihminen kerrallaan, kannattaa astua. Olisi vertailun ja itsekunnioituksen vuoksi kiva tietää, joutuiko joku muukin kerta kaikkiaan poistumaan ennen "teoksen loppumista"?
 

hit statistics
Best DSL Providers